一刻千金

Aahaha. Tällä viikolla oli taas sellainen Japanin historian tunti että oksat pois.  Aiheena oli Oda Nobunaga (織田 信長). Kaikki tietävät varmasti suomalaiset mustavalkoleffat ja niiden äänenlaadun. Itse katsoisin (jos katsoisin) vanhoja Suomi-leffoja mieluummin tekstitysten kanssa, koska en saa puheesta mitään selvää. No me katsottiin minileffa herra Odasta japaniksi. Pätkä ei ainoastaan ollut vanha, vaan siinä käytettiin vanhaa japania, jossa esimerkiksi verbimuodot oli ihan pimeitä, ja lisäksi kaikki hahmot kommunikoivat enemmän tai vähemmän huutamalla filmin alusta loppuun. Juu ei auennut Odan tarina ei.

Oda Nobunaga

Opettaja kysyy leffan jälkeen, että mitä uutta opimme Odasta. (Kun ei mulle oikein edes valjennut, kuka se Oda kaikista noista tyypeistä oli.) Ajattelin Bambi-elokuvaa, jossa Rumpalin isä ojentaa poikaansa: Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään. En sanonut mitään. Luokan toinen oppilas oli yhtä hiljaa.

 

MUTTA, opin uuden sanan: senkyoushi （宣教師）eli lähetyssaarnaaja, woo...

Illalla suomalainen seura ja istujaiset katolla olivat siis paikallaan. Haikeaksi mielen teki se, että iltojen viiletessä katolle ei kohta ole enää menemistä ja lisäksi Tiina-vaihtari on palaamassa jo jouluksi Suomeen. Etsin tähän tilanteeseen sopivaa sananlaskua （ことわざ） kuumeisesti ja löysin tämän:

一刻千金 (ikkoku senkin)

"Hetken korvaamattomuus. Kallisarvoisen ja onnellisen ajan päättymisen haikeus."

(käännös: TT)

Kyllä, pipo- ja kaulahuivikausi on saapunut Nagoyaankin.